Välittämisestä ja välittämisestä

Juhana Venäläinen

Suomen kielessä ”välittämiselle” ja ”välittäjälle” on annettu kaksi tärkeää tehtävää. Ensinnäkin välittäjä on viestinviejä, eräänlainen posteljooni, joka toimittaa asioita paikasta toiseen. Joskus tämän välittäjän tehtäviin kuuluu myös välittämänsä viestinnän tulkkaaminen ja sovitteleminen, ymmärryksen luominen kahden eri maailman välille. Välittäjä on aina tilanteen keskellä mutta samaan aikaan ulkopuolinen ja sivullinen. Hän on välittäjä suhteessa toisiin ja etenkin välittäjä suhteessa toisten suhteeseen toisiinsa, siis jonkinlainen ”pariterapeutti”. Hänellä on kyky yhdistää sellaisia, jotka muuten olisivat erillään.

Toisaalta välittäminen on suuntautumista persoonaan ja henkilökohtaiseen. Tällaisen välittämisen suorana kohteena on toinen, joka ymmärretään itsen kaltaiseksi. Välittämisen kyky on kyky nähdä itsensä toisessa, kyky kuvitella itsensä toisen asemaan ja tilanteeseen. Minun ja kadulla loukkaantuneena makaavan tuntemattoman välillä on jo ennalta annettu ”ihmisyyden välitys”, joka asettaa meidät hypoteettisesti samaan asemaan ja luo meille velvoitteita. Minun tehtäväni ihmisenä on välittää ihmisestä.

En tiedä mitään toista kieltä, jossa samalla sanalla voisi viitata sekä viestinviejän että huolenpitäjän rooleihin samoin kuin suomen ”välittämisessä” (sukulaiskieli virossakin asuntojen välittämiselle ja ihmisistä välittämiselle on sentään varattu omat sanansa, vahendada ja hoolida). Omituisuuksia rakastavaa filosofia ei voikaan olla kiinnostamatta, kuinka ”välittämisen” kaltainen kummallisen monimerkityksinen käsite on päässyt syntymään. Vastausta voisi etsiä kielitieteilijän tavoin käymällä läpi suomen kielen historiaa, sanan ensimmäisiä käyttöyhteyksiä, merkityksen vähittäistä laajentumista ja niin edelleen. Toinen tapa on rakentaa ”välittämisen syntytapa” kaikenlaisista sekalaisista mieleenjuolahtavista ja käsillesattuvista aineksista teoreettisella mielikuvituksella ja vapaalla assosiaatiolla.

Kielitieteellinen lähestymistapa on tavoitteiltaan rajaava: sen tarkoituksena on etsiä ”oikea merkitys” tai ”oikea merkitysten historia” rajaamalla ulos sellaiset selitykset, joilla ei ole riittävää tieteellistä todistusvoimaa. Sen sijaan tässä hahmoteltu ”mielikuvituksellisen genealogian metodi” ei pyri rajaamaan vaan lisäämään mahdollisia merkityksiä. Sen käyttövoimana ei ole löytäminen vaan keksiminen. Se ei kysy, ”onko näin?” vaan ”voisiko näin ajatella?”, ”onko tämä kiinnostavaa?” tai ”onko tällä sinulle merkitystä?”.

Tarkastelen tässä ”välittämisen” kielellistä potentiaalia lähinnä indoeurooppalaisen kieliperheen läntisissä osissa – ruotsissa, englannissa, saksassa, ranskassa, espanjassa, italiassa ja latinassa sekä näiden edeltäjäksi konstruoiduissa teoreettisissa kielissä, protogermaanissa ja protoindoeuroopassa. Rajaus vastaa oman kielellisen käsityskykyni rajoja ja painottuu latinalais-germaaniseen vaikutuspiiriin länsimaisen tieteen syntypaikkana.

1. Välittäminen välissäolemisena

Välittämisen sanoissa eräs toistuva piirre on väli tai välisyys. Tämä välittäminen on medioimista (mediate), jossa välittäjä toimii toisilleen vieraita osapuolia sitovana välittäjänä (mediator, mediador, intermediario). Välittäjyydellä on myös uskonnollisia latauksia: kristillisessä teologiassa Kristus on välittäjä (mediator) jumalan ja ihmisen välillä – ja nimenomaan ”Ainoa Välittäjä”, kun taas enkelit ja pyhimykset ainoastaan ”tulevat väliin” (intercede).

Mitä sitten yleisemmällä tasolla tarkoittaa ”välissä oleminen”? Väli tuntuu olevan niin perustavanlaatuinen käsite, että sitä on hankalaa määritellä sisällöllisesti. Väli ei nimittäin ole mitään itsessään vaan aina suhteessa johonkin muuhun: ei voi olla välissä olematta jonkin tai joidenkin välissä. Välissä oleminen on siis eräänlaista poissaoloa, joka ei kuitenkaan sijoitu tapahtumien sivuun vaan päinvastoin niiden keskelle. Indoeurooppalaisissa kielissä väliä ja keskikohtaa tarkoittavat sanat ovatkin usein samoja tai ainakin periytyvät samasta kannasta (*me-, josta ovat lähtöisin middle, medio/media ja niin edelleen).

Kun litteälle pinnalle asetetaan kaksi esinettä, niiden väli voidaan määritellä sellaisten pisteiden joukoksi, joiden kautta toisen esineen voisi siirtää toisen luokse. Jos esineet siirretään yhteen, väli kuitenkin katoaa, jolloin siirrytään ”välittömyyden tilaan”. Välisyys on siis erilläänoloa, joka kuitenkin määrittyy juuri erillisyyden ylittämisen mahdollisuuden kautta. Väli voi olla olemassa vain jos on mahdollisuus välittömyyteen, erillisyys voi olla olemassa vain jos on mahdollisuus lähentymiseen, ja erilaisuus voi olla olemassa vain jos on mahdollisuus yhteisyyteen. Tällä tavoin välin voi määritellä siirtymän, muutoksen tai liikkeen käsitteiden kautta.

Välisyys on siis ennen kaikkea ylittämisen potentiaalia. Tämä tulee esille sanassa englannin sanasta transmit, joka esiintyy samankaltaisissa muodoissa lähes kaikissa romaanisissa ja germaanisissa kielissä (ruots. transmittera, ransk. transmettre, saksassa samaa tarkoittaen übermitteln ja niin edelleen). Latinan verbistä transmettere voidaan tunnistaa kaksi toisiinsa yhtyvää elementtiä: ensinnäkin etuliite trans-, joka viittaa ylittämiseen, halkaisemiseen ja läpäisemiseen ja toiseksi mettere, joka tarkoittaa lähettämistä. Samasta mettere-sanasta juontuu myös lähetystyö eli missio, joka myöhemmin maallistui tarkoittamaan yleisemminkin erilaisia tehtäviä tai nykykielisemmin sanoen ”projekteja”.

Mission käsitteen kautta on helppo ymmärtää, että välittäjän tehtävä ei ensivaikutelmastaan huolimatta ole missään mielessä ”välillinen” tai ”välineellinen” vaan siihen liittyy aina henkilökohtainen suhde, sitoutuminen ja asennoituminen kulloinkin kyseessä olevaan ”välitykseen”. Henkilökohtainen ei tässä tarkoita yksityistä tai sisäänpäin käpertyvää, vaan välittäminen on myös välittämissuhteen julkinen ilmaus. Välittämistä on siis toisaalta conveyance, ”yhdessä kulkeminen” (com + via, ”yhteinen tie”), toisaalta tämän yhteisen tien julkinen manifestointi, ”ulospäin suuntautuminen” (ausrichten). Käyttämäni suomi-italia-sanakirja antaa välittämiselle jopa käännöksen rappresentare, joka viittaa edustamiseen ja esittämiseen (”näyttämölle asettamiseen”). Välisyys/välittäminen vaikuttaa olevan enemmänkin jonkinlaista jatkuvaa tapahtumista ja tekemistä kuin vain staattinen asemapaikka, jonne välittäjä voisi asettua omaan rauhaansa ”pelkäksi välikädeksi”. Muun muassa ”väliintulon” ja ”välimiehen” käsitteet kertovat, että välittäjän työnkuva ei ole pelkästään sopuisa vaan vaatii ratkaisuja ja riskinottoa, ”paikan päälle menemistä” (engl. arbitrate, joka siis varsinaisesti tarkoittaa riitojen ratkaisemista), ”väliin menemistä” (engl. intercede, ransk. intercéder) ja ”asioiden panemista liikkeelle” (saks. einsetzen).

2. Välittäminen huolenpitona

Välittämisen toinen päähaara koskee hoivaa, huolenpitoa ja huomioon ottamista. Tälle välittämiselle on indoeurooppalaisissa kielissä kaksi keskeistä sanaa, jotka tosin pitkälti myös sekoittuvat toisiinsa. Nykyenglannissa nämä sanat ovat care (”hoiva”) ja cure (”parantaminen”).

Nykyenglannin caren taustalla on vanhan englannin c(e)auru, joka tarkoittaa surua, huolta ja levottomuutta. Tämän sanan juuri on protoindoeurooppalainen *gar-, joka viittaa alun perin huudahdukseen tai parahdukseen. Tämän sanaperheen merkitystä ei pidä kuitenkaan ajatella pelkästään negatiiviseksi, sillä samasta juuresta juontuu esimerkiksi latinan garrulus, ”puhelias”, sekä juttelua tai ”puheenpaapatusta” tarkoittava verbi garrire.

Romaanisissa kielissä välittämistä huolenpitona vastaa lähimmin cura, joka esimerkiksi italiassa tarkoittaa sekä konkreettista hoitamista että myös laajemmin hoivaa ja huolenpitoa. Englantiin rakentunutta erottelua hoivan ja hoidon (care/cure) välille ei siis romaanisissa kielissä vastaavalla tavalla synny. Curan protoindoeurooppalainen juuri on *kois-, joka sekin viittaa huoleen.

Kolmas, romaanisille kielille vieras huolen(pidon) käsite on protogermaaninen *surgo, jonka perillisiä ovat esimerkiksi englannin sorrow ja saksan Sorge. Kyse ei ole pelkästä surullisuuden tunnetilasta, vaan esimerkiksi Martin Heideggerin ajattelussa huolehtiminen (Besorgen) on ihmisen täällä-olemisen (Dasein) ominainen muoto: ihminen on ”heitetty” maailmaan huolta pullollaan. Ihmiselle ominaiseen ”huolenpidon horisonttiin” sisältyy ajatus ”toisten-kanssa-olemisesta” – ihmisellä, toisin kuin esimerkiksi tuolilla, on erityinen kyky juuri ”kanssa-olemiseen”. Yksin oleminen ei ole mikään oletusarvoinen lähtökohta vaan päinvastoin ihmisen kanssa-olemisen poikkeusmuoto.

Välittäminen toisessa suuressa merkityksessään on siis huolta toisesta. Mutta voisiko huoli ja välittäminen kohdistua myös itseen? Michel Foucault käsittelee tätä tematiikkaa lukuvuonna 1981–1982 Collège de Francessa pitämässään luentosarjassa otsikolla ”Subjektin hermeneutiikka”. Luentojen lähtökohtana on huomio siitä, että antiikin ajattelun tutkimuksessa on liiaksi korostettu Apollon temppelin seinään hakattua periaatetta ”tunne itsesi” (gnotthi seauton), mikä on aiheuttanut historiankirjoituksen painottumisen turhan kapeasti ymmärretyn ”tiedon” näkökulmaan. Foucault yrittääkin luennoillaan kirjoittaa subjektin historiaa uudelleen ottamalla lähtökohdaksi itsensä tuntemisen sijaan itsestä huolehtimisen (cura sui). ”Tunne itsesi”-periaatteen ylikorostaminen johti valistuksen voittokulun myötä siihen, että tietäjä ja tieto (siis tiedon subjekti ja objekti) erotettiin jyrkästi toisistaan. Itsestä huolehtivalle tieto ei kuitenkaan ole pelkkää ulkoista informaatiota, vaan kyse on prosessista, jossa subjekti on itse valmis muuttumaan tiedon mukana. Todellista tietoa eivät ole kovalevylle kerätyt tavaramuotoiset informaation jyväset vaan tieto, joka on eletty todeksi.

Siirtymä paikkansapitävän informaation keräämisestä toteen elämään tapahtuu ”suoraanpuhujan” eli parresiastin hahmon kautta. Parresia ei ole mielistelyä eikä retoriikkaa vaan toden sanomista ja elämistä, jossa puhuja panee itsensä likoon, ottaa puheessaan riskin ja avaa näin uuden mahdollisuuksien tilan. Parresia ei ole poliittinen puheenparsi vaan puhetta ja toimintaa, joka tekee politiikan mahdolliseksi. Siis: joka välittää itsestä ja toisesta, puhuu suoraan.

Miksi tämä harharetki antiikintutkimukseen? Kun puhutaan hoivasta ja huolesta taikka tieteen ja taiteen eettisistä kysymyksistä, syntyy helposti mielikuva, että eettisen toiminnan vaatimuksena on ”heikko-osaisten suojeleminen”. Hoiva,  huoli ja välittäminen pitäisi kuitenkin erottaa jyrkästi säälistä, joka pitää vallassaolevat vallassaolevina ja syrjäytetyt syrjäytettyinä. Foucault’n analyysissa tällaisia säälin muotoja ovat mielistely ja retoriikka, jotka ”estävät ihmistä pitämästä itsestään huolta asianmukaisesti”. Välittäminen huolenpitona ei siis Foucault’n mukaan voi olla vain ”toisen kaikelta-suojelemista” (Ultra Bran hittibiisiä heideggerilaisittain ääntäen) vaan aina ensisijaisesti itsestä huolehtimista, toden puhumista ja toden elämistä, jotka ovat edellytyksiä toisesta huolehtimiseen sellaisella tavalla, joka antaa toiselle mahdollisuuden huolehtia itse itsestään.

3. Välittäminen teoriana ja toimintana

Välittämistä pohtiva filosofi on nyt kiikkunut aikansa keinutuolissaan pino sanakirjoja pöydälle hillityn sekaisesti aseteltuna. Mitä sitten tekee filosofi, tutkija tai taiteilija, jonka tavoitteena on itse välittäminen, ei pelkästään välittämisen ajatteleminen? Karl Marxin usein siteeratun teesin mukaan ”filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen” (Teesejä Feurbachista, 11). Epäteoreettinen muutos on kuitenkin mahdoton. Ei ole olemassa neutraalia teoriavapaata tilaa eikä neutraalia teoriavapaata toimintaa, josta monet maailmanmuuttajat kylläkin haaveilevat. Siksi on ylitettävä – taikka ”välitettävä” – teorian ja toiminnan erillisyys, tehtävä teorialle ja toiminnalle ”yhteinen tie” (conveyance), tehtävä niistä toisilleen ”yhteinen velvollisuus” (communication).

Välittäminen ei ole pelkkä ajatus, ei edes kaunis ajatus, vaan aina samanaikaisesti jonkinlaista toimintaa – ei ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18). Sanakirjamääritelmiä yhteen sulauttaen: välittäminen on yhteiseksi tekemistä erilaisuudessa. Se on comunicare, yhteiseen velvollisuuteen (com + munus) asettumista ja asettamista, yhteiseksi, jaetuksi ja avoimeksi (comunis) tekemistä. Välittäjän tehtävänä on ruotsinkielistä ilmausta laveasti tulkiten att ta hand om, ”ottaa kädestä kiinni”, yhdistää paitsi ajatuksissa ja affekteissa myös ruumiissa ja toiminnassa. On ”kutsuttava joukot koolle” (ransk. concilier -> com + calare) ja ”asetuttava kauttaaltaan liikkeeseen” (ransk. soucier -> sollus + citare).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *